Minä olen Tuuli Viitamaa. Olen kotoisin Suomesta, Turusta. Elän tällä hetkellä Tartossa, Virossa, toteuttamassa päämäärääni ja unelmaani, eli opiskelemassa eläinlääketiedettä. Olen suorittanut Suomen kennelliiton kasvattajan peruskurssin ja kehätoimitsijakurssin. Olen aina pitänyt lukemisesta, erityisesti erilaisten koirakirjojen lukemisesta.
Niin kauan kuin muistan, olen pitänyt eläimistä, etenkin koirista. Unelmani omasta koirasta toteutui keväällä 1997, kun perheeseemme tuli ensimmäinen koiramme, Alli-bokseri. Allin kanssa aloitin myös koiran kanssa harrastamisen. Tein ensiesiintymiseni kehässä 10-vuotiaana ja aloitimme Allin kanssa agilityn, kun sillä oli ikää riittävästi. Äitini ollessa ulkomailla pääsin Allin kanssa myös muihin treeneihin. Allin kanssa treenattiin tottelevaisuutta, hakua ja myös jälkeä.
Pidän koiran kanssa harrastamisesta, joten perheemme koiria olen kouluttanut enemmän tai vähemmän monessa lajissa. PK-lajeja (haku-jälki-viesti), TOKOa, agilityä ja näyttelyitä on tullut harrastettua melkein kaikkien koirieni kanssa, mutta olen myös kokeillut mm. MEJÄä ja ratajuoksua. Rhodesiankoira on monipuolinen harrastuskoira, ja vaikka sen kanssa treenaaminen kehittää pinnaa, venyttää hermoja ja laittaa mielikuvitusta töihin, se on myös äärimmäisen palkitsevaa. Olen ollut se meidän perheen näyttelyfriikki, olen alusta asti esittänyt kaikkia perheemme koiria kehässä ja vieraillut junior handler kehissä muutamaan otteeseen. Olen myös esittänyt muiden ihmisten koiria, eniten on käsiini joutunut labradoreja.
Niin koiraharrastukseni kannalta, kuin muutenkin elämäni kannalta merkittävimpiä tapahtumia on varmasti ollut muutto Norjaan hieman ennen joulua 1999. Muutimme äidin työn perässä Pohjois-Norjaan, Tromssaan. Norjassa päätin, että haluan oman koiran, ja rupesin säästämään rahaa sitä varten. Yritin myös löytää koiranulkoilutushommia, ja sain yhden vakiovahdittavan kissan. Palattuamme Suomeen suoritin vuonna 2001 dogsitter-kurssin, ja ensimmöisten joukossa Turussa catsitter-kurssin vuonna 2005. Toimin dogsitterinä aina vuoden 2006 loppuun, jolloin lopetin hommat ajanpuutteen vuoksi.
Melko pian Norjaan muuton jälkeen Alli löysi koirakaverin läheltä kotiamme: rhodesiankoira Sennan. Senna oli Allin mielestä alusta asti "hyvä tyyppi". Kävimme usein yhdessä lenkillä. Kotiinmuuttomme alkaessa lähestyä Sennan omistaja, Vibeke, kertoi olevansa lähdössä Sambiaan 1,5-2 vuodeksi, ja kysyi, voisimmeko ottaa Sennan hoitoon siksi aikaa. Minun suureksi ilokseni vanhempani suostuivat, ja Sennasta tuli "minun" koirani 1,5 vuodeksi.
Suomeen Senna saapui 1.9.2001, pari kuukautta sen jälkeen kun olimme itse muuttaneet. Senna oli saapuessaan aika surkeana; Se ei ollut eläessään matkustanut junalla, ja nyt 6-vuotias koira lykättiin 12 tunnin ajaksi melkein vieraiden ihmisten kanssa junaan. Se oli masentunut ja hirveässä ripulissa. Se kuitenkin alkoi sopeutua melko nopeasti. Treenasimme Sennan kanssa MEJÄä, TOKOa, agilityä. Kokeilimme myös hakua, mutta totesin Sennan äärimmäisen epäsopivaksi koiraksi hakuun; sitä kun ei vähempää voinut kiinnostaa, oliko metsään eksynyt joku vai ei, mutta sen sijaan se oli äärimmäisen kiinnostunut niistä herkuista, jotka maalimiehellä oli. Se toimi alkuun näennäisesti hyvin, mutta kun yritimme vähitellen siirtyä rullailmaisuun, kävi ilmi, ettei Sennaa kiinnostanut touhussa mikään muu kuin namit. Lopetimme haun ja siirryimme harrastuksiin, jotka sopivat Sennalle paremmin. Kävimme myös näyttelyissä huviksemme, koska molemmat meistä tykkäsi lähteä näyttelyihin, mutta meillä ei ollut varsinaisia tulostavoitteita (Sennalla kun oli hieman vinot kruunut, juuri ja juuri rotumääritelmän mukaiset). Sennan olon piti olla vain väliaikainen, mutta Vibeken palattua Sambiasta hän antoi minulle elämäni parhaan joululahjan, ja lahjoitti Sennan minulle.
Sennan kuoltua melko yllättäen 21.3.2005 aloin etsimään itselleni uutta koiraa. Olin varma, etten halua enää toista rhodesiankoiraa. Mietin monenlaisia rotuja: kääpiövillakoiraa (tai keskikokoista), borderterrieriä, dalmatiankoiraa, bokseria, cockerspanielia... Mutta kun antaa rhodesiankoiralle pikkusormen, se vie koko käden. Löysin itseni yhä useammin ja useammin katsomasta rhodesiankoirien pentueita, ja surffatessani Kennel Ikimban sivuilla törmäsin Sheikkiin, ja ihastuin siihen.
Senna sai minut ihastumaan rotuun, sen loistavaan luonteeseen ja personallisuuteen. Inka on antanut siihen viimeisen silauksen, ja viimeistään Inkan aikana olen voinut todeta, että tässä on se "minun rotuni". Rhodesiankoiran tulisi olla rohkea mutta pidättyvä, arkuus ja pienestä säikkyminen ei kuulu rotuun. Arvostan rodussa sen itsevarmuutta ja uskollisuutta. Ja mikä parasta, rotu on keskimäärin terve. Pidän niitä rodun tärkeimpin ominaisuuksina. Kermana kakun päällä on rodun komea ulkomuoto. Meidän koiriamme on myös siunattu loistavalla tilannetajulla. Ne tietävät aina, koska on tosi kyseessä, ja koska voi vetää pellen viitan harteille. Kumpikin on osoittanut tilannetajunsa myös varoittamalla uhkailijoita vain silloin, kun kyseessä on ollut todellinen uhka, eikä esimerkiksi kohti juokseva lenkkeilijä tai jalkavaivainen vanhus.